Kato äiti, kellarisaunamme haastaa jo Löylyn ja Allas Sea Poolin!

Kevätauringon noustessa taivaalle puuhaduon jäsenet painuvat maan alle. Tällä kertaa työn alle otettiin spa-osastomme. Rouhea kellarisaunamme ei kiinteistövälittäjän mukaan täyttänyt moderneja standardeja. Oikeasti sinne tulee kuitenkin lämmin vesi ja vaihdettuamme kiukaan vähän suurempaan, ovat löylyt olleet mitä mainioimmat. Heti talon ostettuamme teimme saunaosastolla tuntikaupalla ”pientä pintaremonttia” maalaushommien muodossa. Nyt oli aika nostaa kylpyläosasto seuraavalle tasolle. 

Työn alle otettiin kaksi kohdetta: vanha vesipata, joka toimittaa tällä hetkellä sytykeastian virkaa, sekä vilvoitteluhuoneen ovi. Vesipata on yhä käyttökelpoinen, sen saa täytettyä sen yllä olevasta hanasta ja padan alle saa tulen, joten sähkökatkonkin aikana meillä peseydytään lämpimällä vedellä. Oven riehakas mutta maanläheinen design oli edellisten asukkaiden ajalta.

Vesipadan syvennys on alkanut kerätä ryönää. Etuosaa käytetään myös penkkinä kun saunojia on paljon.

Tämän oven olen halunnut maalata heti kun näin sen.

Oven osalta suunnitelma oli selvä: tilan rauhoittamiseksi ovi maalattaisiin huvila ja huussi -tyyliin valkoiseksi. Kaapista löytynyt Clasun valkoinen vaikutti tehtävään sopivalta. Ensin ovi pestiin maalarinpesunesteellä ja hiottiin kevyesti, sen jälkeen pintaan Otexin valkoinen tartuntapohjamaali ja sitten Clasua pintaan. Yksi kerros. Kaksi kerrosta. Kolmas kerros. Neljäs kerros. Maalipurkin pohjan jo häämöttäessä totesimme, että Clasun maali on (MIKÄ YLLÄTYS!!) halpaa litkua, joka ei peitä yhtään mitään. Lisäksi kyseessä on vitivalkoinen, joka on käytännössä aina huonompi peittämään kuin edes vähän sävytetty valkoinen. No, kevätauringon kivutessa yhä korkeammalle ovi muuttui hiljalleen ruskea-beessistä valkoiseksi yksi vauvojen päiväuniaika kerrallaan.

Pesuvälineistöä. Ensipesu vedellä, sen jälkeen kuuraus laimentamattomalla maalarin pesunesteellä ja karhunkielellä, jonka jälkeen useampi runsas vesipesu.

Oven metamorfoosi. Kun kuuteen kertaan maalaa, niin kuvassahan tuo alkaa näyttää jo aika hyvältä!

Vesipadan osalta suunnittelimme rakentavamme sen päälle puurimoista ritilän. Ritilälle voisi asettaa padan reunalla jo nyt keikkuvia laatikoita, joissa oli mm. kosmetiikkaa, tossuja vilvoittelulenkkejä varten sekä tulentekovälineitä. Puutavara ritilään haettiin oman kellarin uumenista, joissa kaikenlaista puutavaraa tosiaan piisasi. Mutta ei ihan riittävän pitkää eikä ihan riittävän monta samanlaista…noooh. 

Kellarin "puutavaravarasto". Kyllä, tiedämme. APUVA.

Siskon nohevan suunnitelman (kuva alla) mukaisesti ritilä lähti rakentumaan kahden tukipuun päälle. Ritilä päätettiin valmistaa kahdesta osasta, joista etummaista voisi nostaa, jotta sytykelaarina toimivaan vesipataan pääsisi käsiksi ilman, että kaikki tasolle asetettu tilbehööri pitäisi siirtää. 

Sisko piirsi (ja valokuvasi) suunnitelman. Tällä mennään!

Itse syvennys oli toki epäsymmetrinen kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mikä vaikeutti ”hieman” työtä. Mitattuamme viidesti ja sahattuamme seitsemästi, palat olivat kasassa ja mallailimme niitä tyytyväisenä koloon. Mittanauhalla heitettiin lopussa vesilintua ja lopullinen mallaus tehtiin vapaalla kädellä – samaan tyyliin kuin alkuperäinen muuraaja oli tehnyt syvennyksenkin. 

Noinnikkään! Eikä kukaan huomaa, että kaikki rimat eivät ole ihan saman levyisiä ja paksuisia!
Etuosaan saatiin kuitenkin rimat yhdestä palasta.

Takaosaan "täyspitkä" puutavara ei riittänyt, joten ryhdyimme nikkaroimaan.

Lähikuvaa maalatuista rimoista ja elegantista liittymäkohdasta. Eipä arvaisi, että sahasimme ihan itse 40-lukulaisella käsisahalla, huteran naulalokerikon päällä...

Lautoihin porattiin naulaamisen helpottamiseksi valmiiksi pienet reiät, jonka jälkeen laudat maalattiin valkoiseksi. Tukipuut maalasimme harmaaksi ihan itse sekoittamallamme sävyllä, jotta ne häviäisivät mahdollisimman hyvin taustaan. Lopullinen ritilä toimi kuten suunniteltua (tietysti, koska suunnitelmamme oli ihan timanttia): Etuosan saattoi nostaa (pienen sahailun) jälkeen ylös ja sytykkeisiin pääsi käsiksi. Jatkopalakimara jäi näppärästi kosmetiikka- ja tossulaatikon alle. NAPAKYMPPI!! Jumaleissön, kato äiti, tuunasimme JÄLLEEN yhtä saunaa ja taas osui ja upposi!! Jospa sitä vaikka seuraavaksi "tuunaisi" sitä "puutavaravarastoa" roskalavan avulla, jotta kellarissa uskaltaisi kävellä ilman kypärää...

WAUTSI...

...WAU!!!!

Kato äiti, tein itsestäni pyöräilevän ja hiihtävän maantierosvon!

Edellistalvi (2017-2018) oli ramboilusta pitävän talvipyöräilijän kulta-aikaa. Pakkasta oli pitkään aivan älyttömästi ja lunta vähintäänkin riittävästi sekä hiihtoon että pyöräilyyn. Varpaiden jäätymistä ei voinut estää, mutta naaman paleltumista yritin hillitä vetämällä naaman eteen buffin (tekokuitukankainen tuubi). Toimi ihan hyvin, PAITSI että lämmin hengitysilma nousi nenänviertä ylös ja jäädytti ripset. Ramboilun näkökulmasta ei ongelmaa, mutta suun kohdalta märkä buffi hankaloitti hengittämistä ja oli…hmm…ällöttävä. Viime talvena en vielä ryhtynyt askarteluhommiin, vaikka ratkaisun kehitin jo silloin.

Tilanne helmikuussa 2017 pyörämatkan päätteeksi kun buffissa ei ollut reikää.

Tänä talvena päätin tehdä asialle jotain, kun lähdimme hiihtämään rapsakkaan -17 keliin. Pohjoisessa asuville faneille tiedoksi, että tällainen lämpötila voi helsinkiläisellä pellolla tarkoittaa ”helvetti jäätyy ja naama irtoaa” -tunnelmia.

Buffi alustalla odottamassa toimenpiteitä

Metallinen "rei'itin" kuumenemassa

Suunnitelma A oli kuumentaa jotain metallikappaletta ja tehdä sillä valittuun buffiin reikiä suun kohdalle. Idea oli, että ilma pääsisi läpi, mutta kangas ei purkautuisi kun sitä ei tarvitsisi leikata saksilla. Eipä siis muuta kuin kynttilä päälle, metallinen ”rei’itin” kuumenemaan ja homma tulille. Mikä voisi mennä pieleen? Meni muuten hyvin, mutta metalli ei ilmeisesti kuumennut riittävästi, sillä yhtään reikää ei syntynyt. Syntyi vain sotkua. 

Lopputulos: sotkua, ei reikää.

Suunnitelma B oli saksia reikä suun kohdalle ja polttaa sen jälkeen reunat, jälleen siksi ettei kangas lähtisi purkautumaan. Reikä syntyi (sen sentään osasin!) ja reunojen nopea käräytyskin kynttilän liekin yllä toimi kuin häkä (hehe).

Onnistuneesti leikattu reikä!

Lopputulos…hmm…toimiva, mutta aika pelottava. No, ei muuta kuin uusi tekele päälle ja hiihtämään jonnekin missä ei ole niin kamalasti väkeä, niinku esimerkiksi aurinkoisena lauantaina Paloheinän peltoladulle!

Tositoimissa tämä uusi rosvosektorin naamanlämmitin toimikin ihan kelvollisesti! Kanssahiihtäjät tuijottivat varmaan hiihtotyyliäni, joka on vähän saman tyyppinen kuin Pärmäkosken Kristalla.

Valmis! Ostaisitko häneltä käytetyn auton?
Tai ennemmin: lähtisitkö hänen kanssaan hiihtämään?!

Kato äiti, tein ihan ite ja säästin – ja tuli nii pal tyylikäskin!

Kato äiti, hatusta on valaisimeksi!

Äiti oli kultaisella 70-luvulla päässyt kosmopoliittien isovanhempiensa kanssa reissulle Kiinaan. Tuolta matkalta muistoksi oli ostettu perinteinen hattu, jota paikalliset käyttivät riisiviljelmillä. Vuosikymmenet hattu toimitti koriste-esineen virkaa ja sen jälkeen pölyttyi kaapissa. Äiti halusi muistoesineen kuitenkin jälleen näkösälle ja koska tiimimme oli onnistuneesti jo kerran faceliftannut uutta saunaa, tuli meille jälleen pyyntö toteuttaa pieni askartelutoimeksianto, samaan kohteeseen. No thoudellakin ja aina valmiina!!

Käytännössä äiti halusi tästä hatusta lampunvarjostimen saunan pukuhuoneeseen, jonka skandinaaviseen beach-henkeen tuo itämainen ihmetys sopikin yllättävän hyvin. Tekninen toteutus suunniteltiin huolella ja toteutettiin vielä huolellisemmin. 

Homma käynnistettiin Clas Ohlsonilla, josta hankittiin kangaspäällysteinen johto, jossa on valmiina posliininen lampunkanta (vähän huijausta!), sekä sopiva valaisinpistoke. Ideana oli pujottaa johto nipukan läpi, lyhentää oikeaan mittaansa ja tadaa – valmista!

Lähikuvassa projektin varsinainen käsityöosuus.

Hatun nipukka oli kuitenkin tiiviistä punosta, sen läpi ei pujotettu yhtään mitään. Näin ollen nipukka valeltiin huolellisesti ja raaka-ainetta säästelemättä liimalla. Liiman kuivuttua nipukan kärkeen porattiin johdon mentävä reikä – ja valmista tuli! Lopulta johtoa piti vielä lyhentää, mutta se toteutettiin vasta kohteessa, sillä puuhaduolla ei ollut varmaa tietoa siitä, mille korkeudelle lamppu haluttiin. Polttimoksi äiti hankki led-koristevalon, sillä kirkkaampi valo tällaisissa varjostimissa ei oikein toimi vaan häikääsöö, kuten Mare, ystäväni Pohjanmaalta, sanoisi.

Sopii kuin nyrkki silmään!

Lopputuloksesta tuli oikein hieno! Haluammekin tällä(kin!) postauksella rohkaista kaikkia tuunaamaan kattovalaisimia - elleivät lukijamme sitten ole varoissaan ja osta ns. oikeasti hienoa valaisinta jostain dissain-liikkeestä. Kato äiti, sait tällä kertaa joululahjaksi jotain mieluisaa – ja valmista oli jo jouluna (paitsi tietysti se johdon lyhennys...).

Jälkisanat: Yksi asia jäi mietityttämään. On eittämättä niin, ettei valkonaaman sovi tepastella Helsingissä (tai missään muuallakaan) riisinviljelijän hattu päässä, oli se ostettu sitten vuonna 1973 tai 2013. Mutta sopiiko siitä tehdä lampunvarjostin? Jos ei, niin mites sitten suu ja hattu pannaan? Takaisin kaappiin? Sytykkeiksi? Hankala juttu.